Reipasta meininkiä

Maailmalla kävi myllerrys, valtioita kaatui ja uusia syntyi, muurit murtuivat ja Suomi painiskeli historiansa kovimman laman kourissa, mutta Reippaat Pojat porskutti kiitolaukkaa. Elettiin siis 1980-90-lukujen taitetta. Oma partiourani oli alkanut vuonna 1977, mutta onnekseni partiokipinä pysyi yllä, ja sain todistaa nuorena partiojohtajana ja vaeltajana tätä yhtä lippukunnan kultakautta – näin uskallan väittää. Oman lisämausteen toi myös se, että koko partioliikkeellä meni tuolloin Suomessa lujaa, jäsenmäärät olivat nousussa ja partioinnin näkyvyys ja imago olivat korkealla.

Reippaiden Poikien historiassa sivuttiin tässä vaiheessa merkittävä rajapyykki. Poikkeuksellisen komean ja ansiokkaan partiouran tehneen lippukunnanjohtaja Kai ”Mikki” Saariston jälkeen tuli nuoren johtajapolven ottaa lippukunta vastuulleen. Vastuu ja velvollisuudet painoivat, Mikin jäljiltä täytettäväksi jääneet saappaat eivät olleet sieltä pienimmästä päästä. Luottamuksen ja turvan toiminnan jatkuvuuteen antoi kuitenkin kaksi olennaista asiaa. Ensinnäkin lippukunnan mittavat perinteet, Mikin jättämä toiminnallinen perintö sekä Haukkapirtin ja Ruotin kämpän kaltaiset puitteet loivat pohjan, jolta ponnistaa. Toiseksi lippukunnassa vaikutti tuolloin aivan poikkeuksellisen suuri vaeltaja- ja partiojohtajajoukko. Nuori johtajapolvi pursui energiaa ja näytönhalua. Koko laajan johtajajoukon nimeäminen tässä on mahdotonta, mutta on tarpeen todeta, että lippukunnanjohtajina toimivat Mika ”Kessu” Lankinen (1987-89, 1990-93) ja Rauno ”Rane” Jäntti (1989-90, 1993-1995).

Perinteet ja puitteet eivät yksin kuitenkaan auta, jos toiminta on sisällötöntä ja vähäistä. Passiivisuuden ja onttouden sijaan tuota aikakautta leimasi ennemminkin huikea innokkuus ja toiminnan laajuus. Viikoittainen toiminta Keskusseurakuntatalolla eli suriksella oli aktiivista ja ennen kaikkea säännöllistä. Vaikka Ärräpee ei koskaan ole profiloitunut minään kolopartionnin airueena, ei ole myöskään syytä vähätellä laumojen ja vartioiden viikoittaisia kokouksia tai johtajiston säännönmukaista kokoontumista partiokoloilla. Oma muistikuvani on, että suriksella lähes asuttiin: vain muutamana iltana viikossa malttoi olla pois kavereiden keskuudesta ja lippukunnan arkitohinoista. Lippukunnassa toimi 3-4 vartiota ja kaksi laumaa sekä ensimmäisten keskisuomalaisten lippukuntien joukossa sisupartiolaisten ryhmä, Mäyrä-vartio.

Toiminnan ydin oli kuitenkin käytännön partioinnissa ja maastossa, kuinkas muuten. Vartiot ja laumat retkeilivät säännöllisesti Haukkapirtillä ja koko lippukunnan voimin tehtiin retkiä Kuhmoon. Klassikoiksi muodostuivat syksyinen puolukkareissu, itsenäisyyspäivän vastaanotto sekä pääsiäisen vietto Ruotin kämpän maisemissa. Lisäksi pienemmät retkikunnat harrastivat säännöllisesti erimuotoisia vaelluksia, milloin Käsivarren Lappiin, milloin Kevoon. Leiriperinne eli myös vahvana. Lippukuntaleirit saivat uuden lisämausteen, kun sisarlippukunta Seurakunnan Sinisten kanssa järjestettiin keväisin Kieppi-leiri, ja syksyisin saimme kutsun kuopiolaisen Kallan Tyttöjen Kousa-leirille. Nämä kaksi tyttölippukuntaa olivat aktiivisesti mukana myös monilla Kuhmon matkoilla ja toivat lisäväriä toimintaan. Piirileireillä RP erottautui poikkeuksetta näkyvänä ja kuuluvana joukkona. Suomen partiolaisten suurleireillä Miilu (1996) ja Tervas (1990) lippukuntalaisia oli sekä palvelu- ja johtajatehtävissä että leiriläisinä.

Haukkapirtin käyttöä ei lamaannuttanut edes liki vuoden kestänyt palohormista johtunut käyttökielto: innokkaat vaeltajat ja vartiot suuntasivat sitkeästi kulkunsa Ylä-Tuomiojärven suuntaan ja majoittuivat yhden talven ajan saunarakennuksessa! Pirtillä tehtiin remonttia useaankin otteeseen, samoin urakoitiin uusi liiteri ja laituri sekä kiintolaavu. Partiotaitokisoissa käytiin verraten aktiivisesti sekä piirin- että suomenmestaruustasolla. Ärräpeeläinen hurtti huumori näkyi milloin mitalisateena, milloin muunlaisena julkisuutena – olipa yhden kisavartion edustusasuna tummat puvut! Syksyllä 1991 järjestimme piirin syysmestaruuskilpailut yhdessä Halssilan Haukkojen kanssa. Loukutus-91 -kilpailu oli kaikinpuolinen menestys ja RP:n maine osaavana kisajärjestäjänä sai uutta pontta Lorelei Rodeo -perinteen rinnalle. Lippukuntalehti RePosti ilmestyi tuolloin säännönmukaisesti neljä kertaa vuodessa. Lehti toimi tiedonvälittäjänä ja yhteishengen luojana välittäen viriiliä mielikuvaa lippukunnasta myös sen ulkopuolisille toimijoille. Varainkeruuta harjoitettiin muun muassa lipunmyynnillä Killerijärven raveissa: lippukunnan poikia istui lippukojuissa urhoollisesti viikosta toiseen. Myös vanhempainneuvosto oli elinvoimainen ja teki tärkeää taustatyötä. Suriksen liikuntasalissa pelattiin vaeltajien voimin sählyä viikoittain ja järjestettiinpä keskisuomalaisille partiolaisille kolme kertaa avoin sählyturnaus ”Death Struggle Tournament”. Tähän asti viimeisin Reporatas (III) palveli kuljetustarpeitamme aina vuoteen 1989 asti. Vuonna 1988 lippukunta sai uuden huivin. Tavoitteena oli vahvistaa lippukunnan identiteettiä ja yhteishenkeä. Keski-Suomen maakuntavärit loivat luontevan värimaailman komeaan huiviin.

Koulutuksesta muodostui tietoinen painopistealue lippukunnan toiminnassa. Samalla kertaa haluttiin turvata yhtäältä lippukunnan johtajien jatkuvuus, mutta toisaalta koulutus antoi uudelle nuorelle partioikäpolvelle lukuisia tietoja ja käytännön taitoja. Koulutuksesta pyrittiin tekemään pitkäjänteistä, monipuolista ja palkitsevaa. Tätä varten vartionjohtajista koottiin koulutettavien ryhmä, jota edellinen ikäluokka yhdessä vanhempien vaeltajien kanssa koulutti erilaisissa koulutustapahtumissa. Tyypillisesti koulutus sisälsi vähintään yhden teoriapainotteisen viikonlopun ja 2-3 käytäntöjaksoa huipentuen yleensä suoritusvaellukseen. Ryhmän nimet napattiin – mistä lie syystä – latinalaisen musiikin maailmasta: Samba-, Rumba- ja Jive-ryhmät kävivät kukin monivaiheisen koulutusrupeaman läpi kouluttaen itse aina seuraavaa sukupolvea. Lippukunnan koulutuksen ja suoritusjärjestelmän tukena oli myös uusittu Lastu-suoritusjärjestelmä. Ärräpeeläiseen tyyliin käytimme Suomen Partiolaisten suoristusmerkkien sijaan omaa, lippukunnan toimintaperiaatteisiin ja -tavoitteisiin, pohjautuvaa järjestelmää.

Reippaat Pojat suuntautui myös ehkä aiempaa aktiivisemmin Keski-Suomen partiolaisten toimintaan. RP oli edustettuna niin piirihallituksessa kuin lukuisissa jaostoissa. Vahvimmin kädenjälkemme näkyi sisu-, kilpailu-, vaeltaja-, koulutus- ja tiedotusjaostoissa. Vaikka edelleen herätimme suuria tunteita keskisuomalaisten partiolaisten ja lippukuntien keskuudessa, olimme jollain muotoa löytäneet paikkamme myös tällä partioinnin tasolla. Asiantuntemustamme hyödynnettiin ennen kaikkea piirin johtajakoulutuksessa sekä erilaisilla kursseilla. Piiritoiminnan lisäksi tuore aluejärjestö, Jyväskylän Partiolaiset ry., tarjosi näkyviä luottamustehtäviä ärräpeeläisille. Myös tuolloin Jyväskylään syntynyt retkeilykauppa Partiopatikka linkittyi voimallisesti Reippaisiin Poikiin: kaupan myyjinä on toiminut ärräpeeläisiä kaupan alkuajoista tähän päivään asti.

Oma aktiivipartiointini päättyi vuoteen 1992, jolloin lippukunta vietti kunniakasta 75-vuotisjuhlaa. Arvokasta merkkivuotta juhlistettiin monin tavoin. Läpi vuoden haettiin näkyvyyttä julistein, mainoksin ja näyteikkunoin. Keväällä tehtiin bussimatka Norjaan. Lorelei Rodeo vietti samana vuonna 20-vuotista taivaltaan ja heti juhlakilpailun perään oli Haukkapirtillä Loka-juhlaleiri. Juhlavuosi huipentui 17.10. pidettyyn 75-vuotisjuhlaan, joka kokosi eri aikakausien ärräpeeläiset yhteiseen tapahtumaan. Vuosi huipentui itsenäisyyspäivän retkeen Kuhmoon. Juhlavuoden muistoksi laadittiin Pystyyn Pää -juhlajulkaisu.

Mielestäni tuo 1980-90-vaihteen ajanjakso piirtyy yhtenä Reippaiden Poikien kultakautena keskisuomalaiseen partiohistoriaan. Leimallista aikakaudelle oli kolme pääteemaa. Ensinnäkin toiminnan kaikkinainen vireys ja laajuus, toiseksi RP.n aktiivisuus ja näkyvyys lippukunnan ulkopuolisilla foorumeilla ja kolmantena vahva johtajakoulutus. On ollut suuri kunnia kuulua tuon aikakauden ärräpeeläisiin sekä nähdä ja kokea lippukunnan elinvoimaisuus. Nyt voi kiitollisena todeta, että partiokavereista on tullut elinikäisiä ystäviä ja partio on antanut erinomaiset eväät elämään. Nyt ymmärrän paremmin myös partioinnin perimmäisen idean sekä meitä edeltäneiden Reippaiden Poikien arvokkaan perinnön, jota me vuorollamme siirsimme nuoremmille. Tuo viestikapula kulkee yhä.

Kirjoittanut: Pekka Hokkanen